Perhosenkeveä olo

Huhhuijaa, sain juuri veroilmoituksen valmiiksi ja on onnellinen olotila. Sen kunniaksi pari perhoskuvaa. Perhosten kuvaaminen vaatii pitkää pinnaa. Hitaasti pitää hiippailla ja asetella kameraa, kyykistellä ja ähistä. Viime kesänä polvi kipeytyi, enkä voinut lainkaan olla kyykyssä. Olisikohan paras ottaa sellainen makuualusta, jos haluaa maanrajassa kuvailla ja pilkkijakkaralla voisi istuskella pisenpäänkin odottelemassa perhosia.

Lennä, lennä leppäkerttu

Olen yrittänyt joka kesä saada kuvaa lentoon lähtevästä leppiksestä - ei vain onnista. Juuri kun se levittää siipensä lähteäkseen lentoon, on tarkennus pielessä, tai sitten kun kamera on tarkentanut oikein, olen liian hidas, ja leppis on lentänyt tiehensä. Kotona sitten ihmettelen, miksi olenkaan ottanut kuvan pelkästä ruohonkorresta, ai niin, siinähän piti olla leppis lentoon lähdössä. No, täytyyhän jotain jännitystä olla ensi kesäksikin.
Parina menneenä kesänä on ollut vähemmän kovakuoriaisia, olisikohan syynä tämä paljon puhuttu ilmastonmuutos. Jotenkin tuntuu, että ötökät tykkäävät kyttyrää vähälumisista talvista; välillä sataa vettä ja välillä maa jäätyy eikä lunta ole suojana. Nyt on kuitenkin lunta enemmän kuin tarpeeksi, innolla odottelenkin, mitä ihanaisia koppiksia ensi kesänä saan kuvattua.

Karvajalkoja

Vuosia sitten, kun hankin ensimmäisen digikamerani, viehätyin lähikuvauksesta. Ryömin pienen pokkarini kanssa pitkin pusikoita ja kuvasin kaikenlaisia ötököitä hämähäkistä hyttyseen. Hämähäkit ovat kiehtovia otuksia, vaikka en haluaisi sellaisen kävelevän niskassani. Niitä on helpompi kuvata, koska ne eivät lennä pois. Kukkahämähäkit ovat mestareita naamioitumaan, joskus vain vähäinen liike kukassa paljastaa ne. Muistan lukeneeni joskus, että ne osaavat vaihtaa väriä kasvin mukaan.  Odotan jo innolla kesää, että pääsen taas ötökkäjahtiin.

Arkajalan painajainen

Metsässä yksin samoileminen on aina ollut vähän pelottavaa. Kuulostelen jokaista risahdusta, vilkuilen taakseni, näen olemattomia varjoja. Valokuvausharrastus tietenkin kärsii tämäntyyppisestä pelosta. Siispä olenkin tyytynyt kuvaamaan pihapiirissämme tai kotiimme johtavalla tiellä. Asumme kokolailla "korvessa", lähin naapuri on puolen kilometrin päässä. Mökkimme on myös syrjäisellä paikkalla erämaajärven rannalla, joitakin mökkinaapureita tosin on.
Toissakesänä juhannuksen aikoihin  olin iltakävelyllä. Turvallisin mielin astelin katsastamaan oraspellon reunaan, olisiko peuroja tai hirviä kuvattavaksi. Oli jo myöhäinen ilta, auringon viime säteet leikkivät vielä puiden latvoissa. Minkäänlaista otusta ei näkynyt pellolla, mutta jäin kuitenkin "kytikseen". Kohta leppäpusikosta kuuluikin lupaavaa risahtelua, varmaankin peura kohta kurkistaisi lehvästön lomasta. Shokki oli valtava, kun pusikosta ilmestyi itse metsän kuningas! Oli aivan hiljaista lukuunottamatta sydämeni jyskytystä. Ajattelin, että nyt se on menoa, karhu näytti valtavalta, eikä pakopaikkaa ollut.  Enpä olisi pakoon  päässytkään, koska jähmetyin niille sijoille. Automaattisesti nostin kameran ja nappasin ensimmäisen kuvan, joka epäonnistui käsien tärinän vuoksi. Karhu oli noin 30 metrin päässä ja kuuli tietenkin sulkimen äänen. Nalle pelästyi minua yhtä paljon kuin minä sitä ja kääntyi heti metsään päin paetakseen. Yhden kuvan kerkisin vielä ottaa, onneksi se oli vähän tarkempi. Sitten hetki oli ohi.

Arvaatte varmaan, että mahanalus oli täynnä jalkoja, kun säntäsin kotiin. Ihme kyllä ei suurempia pelkotiloja jäänyt, koska huomasin myös karhun pelkäävän minua. Parin päivän päästä uskalsin mennä samaan paikkaan uudelleen, tosin koiran kanssa. Karhua en enää nähnyt myöhemmin kesällä, vaikka se rohkeampi osa minusta olisi halunnutkin...

Ystävänpäivän linnut

Ystävänpäivän aamuna koimme iloisen yllätyksen, kun teeriparvi vieraili  pihakoivuissamme. Laskimme 34 teertä, ilahduttavan paljon oli naaraita, joten suku jatkuu...

Teeret napsivat urpuja ahkerasti ja keikkuivat hassusti vaihtaessaan oksalta toiselle. Välillä teeret lensivät puusta toiseen ja pian oli melkein joka koivussa muutama lintu. Yritin ikkunan läpi kuvata, mutta tulos jäi aika köyhäksi. Sää oli pilvinen ja kuvista tulikin värittömiä silhuettikuvia. Kuitenkin harvinaisia ystävänpäivän vieraita.

Kevättää jo...

Tähän aikaan vuodesta ei saisi vielä unelmoida keväästä, mutta vanhoja kuvia selatessa muistui mieleen kevään äänet ja tuoksut. Viimeistään lumen sulamisen aikoihin suuntaamme mökille, käymme pilkkimässä muutaman ahvenen sintin ja virittelemme makkaravalkeat rantaan. Aika monena keväänä on iskenyt avantouintihulluus. Silloin ei auta kuin etsiä vanha luotettava jääsaha. Kuvassa isännällä hassu asento, koska hän ei tiennyt, kestääkö jää hänen painonsa...kestihän se. Sitten vaan telttasauna lämpiämään. Sitä olotilaa kastautumisen jälkeen ei voi sanoin kuvata, se pitää itse kokea, aivan taivaallisen ihanaa.
Joka kesä olen bongaillut rantasipejä rannassamme. Viime kesänä iltahämärissä piipittäjä huilaili hetkisen laiturilla. Pari kuvatusta ehdin saada, ennenkuin rantasipi taas lehahti siivilleen.

Uusi punkka

Käpsy sai tänään uuden punkan ja uudet valjaat. Hetihän niitä piti kokeilla.